Taivas maan päällä

Jo alkumatkasta taivaalla roikkui suuri uhkaava musta pilvi hyvin matalalla. Seuraakohan se, mietin, kun otin siitä kuvan. - Saisinko matkalla myös sadetanssin?

Poljen mieluummin yksin, kuin väkijoukoissa väärään suuntaan. Niinpä suuntaan valtateiltä kapeille metsä- tai sorateille heti kun mahdollista väistellen kuoppia. Jokaisen mutkan ja mäen takaa maisema vaihtuu. Jokainen retki on seikkailu.

Soratie vie tuuheiden metsiköiden ja raastavien avohakkuiden ohi laitumille ja vihdoin silmänkantamattomien peltolakeuksien keskelle, joissa taivas yhtyy maahan ja sielu lepää...

Peltolakeus on tyhjä tila, jossa taivas avaa pilviportit. 
Aurinkoinen taivaankansi, jonka alla pääskysparvet kirmaavat yhdessä kesälaitumille eksyneen yksinäisen matkalaisen iloksi, on vapaus. 

Olen taivaan ja maan lapsi, joka kerää elämänkokemuksia palatakseen kotiin, sulautuakseen itseensä; tuleen, ilmaan, maahan ja veteen, - kosmiseen alkuykseyteen elämän ja kuoleman vaihtuvien syklien jatkuessa kohti täydellistymistä, jossa aika ja ikuisuus yhtyvät lempeään rauhaan. 

Lapsena saatoin selällään maaten katsella pilvilinnoja tuntikausia ja uneksia mittaamattomista taivasten takaisista valtakunnista.

- Onko mitään mahtavampaa kuin kuin hitaasti lipuvat pilvilinnat sinisellä taivaalla tai yhtäkkiä koko taivaan kokonaan pimentävä ukkospilvi, joista salamat leiskuvat kuin vihan lieskat?

Pitkän hellekauden jälkeen Suomessa alkoi vihdoin sataa. Sadekuurot ovat kuin taivaan mannaa kuivuudesta käpristelevälle luonnolle. Viljavainiot odottavat korjaamistaan ja syksy saapuu. Suomen kesä on aina liian lyhyt, mutta se on kiireistä aikaa.

Keväällä muuttolintujen palatessa mutaisella pellolla oli varmaan yli sata joutsenta levähtämässä ja tankkaamassa voimia. Katselin niitä kauan tien vieressä lumoutuneena, samalla kun hanhiparvet lensivät pään yli. Olin huokaissut helpotuksesta. Vielä on toivoa huolimatta ihmisen suunnattomasta piittaamattomuudesta massiiviseen lintu- ja lajikatoon, joka on meneillään kaikkialla luonnossa ja koko maailmassa. 

Ihminen on kadottamassa yhteytensä maahan, eikä enää ymmärrä luonnon toimintatapoja, kun elämä on vangittu asfalttiviidakoihin ja ihmiset eksytetty virtuaalimaailman lumoihin.

Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa

Jo alkumatkasta taivaalla roikkui suuri uhkaava musta pilvi hyvin matalalla. Seuraakohan se, mietin, kun otin siitä kuvan. Olisiko matkalla myös sadetanssia?

Kun kurvasin hiekkatielle, pilvi seurasi takana. Sitten se siirtyi vasemmalle puolelleni ja alkoi hälvetä. Taivas kirkastui ja poljin huolettomasti eteenpäin, kunnes oikealta puoleltani metsän takaa ilmestyi yhtäkkiä uusi musta pilvi. Ja yhtäkkiä maisema oli ankean harmaa. Kun ensimmäiset sadepisarat kastelivat paitaa, pysähdyin ja kaivoin sadeviitan.

Vastatuuli. Tuulenpuuskat ja sade yltyivät. Vedin pyöräilykypärän lipan alemmas ja vesi valui silmieni edessä kuin räystäs, samalla kun suuret sadepisarat rapisivat lepattavaan viittaan. Sadetanssi keskellä metsää herkistää aistit. Ja sitten jostakin kasvista lehahtaa outo mieto tuoksu, jota en tunnista. Tankkaan sielun akut täyteen sateen kesäistä bioenergiaa jo koko talven varalle ja väistelen isoja lätäköitä.

Sitten alkaa jyristä jossain hieman kauempaa. Huomaako ukkospilvi ja salamat myös minut? Onneksi eivät huomaa ja sitten saavun peltolakeuksille, jossa taivas repeää. Edessä helottaa kirkkaan sininen taivas ja vettä lainehtiva hiekkatie, joka häikäisee silmät. Saavun suoraan sadepilvien alisilta taivaankannen ylisille.

Sadepilvi jää taakseni ja edessä on täysin kuiva hiekkatie, kun riisun sadeviitan ja käännyn katsomaan maisemaa.

Sadepilvi jää taakse ja olen kuivalla hiekkatiellä kuin ihmeen kaupalla. Kun riisun sadeviitan, käännyn katsomaan maisemaa: - mustan pilven peittämää kultaista kypsän viljan peltoaukeaa valaisee sateenkaari, kuin siunaava kupoli.

Se on se sama pelto, jossa keväällä bongasin ison joutsenparven!

 💓

Vain sydän ymmärtää sielun kuvat ja taivaan maan päällä!