Sinikka Tyynelä / blogitekstit: Militaristinen Nato-Suomi vaihtoi harakanvarpaat ydinaseisiin

Kaatuneitten muistopäivänä 19.5.2024 liput liehuvat, mutta maa on jo miehitetty ja taas sodassa? -Onko muistoseppele Natopresidentiltä veteraanien häpäisyä, kun itsenäisyys on jo menetetty? Onko edessä entistä julmempi joukkoteurastus Naton keihäänkärkenä sodassa Venäjää vastaan?

Suomalaisen rauhanliikkeen historiaa

Elokuun kuudentena 1963 Primulan kabinettiin Mannerheimintien ja Lönnrotinkadun kulmaan kokoontui kuutisenkymmentä nuorta opiskelijaa pitämään palaveria. Tilannetta tarkkaillut suojelupoliisin edustaja tiivisti kokouksen kulun raporttiinsa: ”Joukko eri poliittisia mielipiteitä omaavia pasifistisia idealisteja, jotka pitävät Bertrand Russelia esikuvanaan perusti Sadankomitea-nimisen järjestön ja valitsi puheenjohtajakseen Kalevi Suomelan”. Uusi yhdistys päätti ensi töikseen hankkia käyttöönsä lisää harakanvarvasmerkkejä ulkomailta, niiden menekki kun tuntui olevan erittäin kova.
Entäs nyt?

Orpon ja Purran militaristijuntta leikkasi raivokkaasti myös omia sotaponnisteluitaan häiritsevät rauhanliikkeiden harkanvarpaat, kun niiden valtiontuet poistettiin vuoden 2025 alusta. Väliäkö sillä, että Suomesta lähtöisin ICAN, ( International Campaign to Abolish Nuclear Weapons), joka edistää Yhdistyneiden Kansakuntien ydinasekieltosopimuksen noudattamista ja täytäntöönpanoa palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla. Myös Ydinaseiden kieltosopimus on jo ratifioitu YK:ssa.

Suomen ansioitunut vuosikymmeniä kestänyt rauhantyö on virallisesti mitätöity ja maa taantunut etulinjan taistelutantereeksi.

Onko suomalaisilla harakanvarpailla paikkaa enää maailmanrauhan etulinjassa?

”Vuoden 1979 lopulla Nato päätti 572:n keskipitkänmatkan ydinohjusten sijoittamisesta Länsi-Eurooppaan vastavetona Neuvostoliiton SS-20-ohjuksille. Samaan aikaan Neuvostoliitto sekaantui myös Afganistanissa riehuvaan sisällissotaan ja koko Yhdysvaltain lähetystö Teheranissa joutui vallankumouksellisten panttivangeiksi. Kaikki tämä aiheutti suurvaltojen välisten suhteiden kiristymisen katkeamispisteeseen. Nooteissaan ne uhkailivat toisiaan avoimesti.

Tällainen tilanne ja ilmapiiri sai ihmiset Euroopassa lähes paniikkiin sodan pelosta, molemmilla suurvalloilla oli ydinammuksia tukikohdissaan valmiusasemissa ja maaleja oli molemmilla puolilla. Ihmiset pelkäsivät kuollakseen, mutta kokivat suurta voimattomuutta vaikuttaa tapahtumiin suurvaltapolitiikassa. Suuresta hädästä ja huolesta syntyi spontaani rauhanliike kaikissa pohjoismaissa, ja suuri nimenkeräys yhteiseen protestiin:

”Nyt saa riittää! Me haluamme muuttaa pelkomme voimaksi – yhdessä maailman kaikkien naisten kanssa. Emme enää vaieten hyväksy suurvaltojen valtataistelua. Vaadimme, että aseriisuntaneuvottelut on aloitettava heti uudelleen - tositarkoituksella!”

Muutaman kuukauden aikana saatiin pohjoismaissa kokoon lähes 500 000 allekirjoitusta, joista yli 75 000 oli Suomesta.

Pohjoismaisten naisten lähetystö esitti protestin ja sen allekirjoitukset YK:n pääsihteeri Kurt Waldheimille Kööpenhaminassa heinäkuussa 1980, kun YK:n maailmankonferenssi naisten aseman edistämiseksi alkoi. Kaikkien yllätykseksi myös saksalaiset ja sveitsiläiset naiset toivat sinne yhteensä 80 000 allekirjoitusta. He olivat nähneet kansainvälisissä julkaisuissa suomalasten protestin tekstin ja alkaneet spontaanisti kerätä siihen nimiä omissa maissaan. Kaikkiaan protestin allekirjoitti 530 000 miestä ja naista näissä maissa.

Vetoomus Ydinaseettoman Pohjolan puolesta vuonna 1982, oli pohjoismainen Naiset rauhan puolesta aloite, joka toteutui yhteistyössä nais- ja rauhanjärjestöjen kanssa. Siihen saatiin pohjoismaissa yhteensä 2,5 miljoonaa allekirjoitusta. Suomessa siihen saatiin yli miljoona nimeä ja ne luovutettiin kesäkuussa 1982 presidentti Mauno Koivistolle, ulkoministeri Pär Stenbäckille ja pääministeri Kalevi Sorsalle, joka lupautui mainitsemaan nimien keruun YK:n aseidenriisuntakonferenssissa samana vuonna, mutta hän ei pitänyt sanaansa. Allekirjoitukset toimitettiin Suomessa valtioneuvoston arkistoon.

Tämän kampanjan jälkeen alkoi monenlaista toimintaa naisten rauhanliikkeessä kaikissa pohjoismaissa. Seuraavina yhteisinä operaatioina järjestettiin suuret kansainväliset rauhanmarssit vuonna 1981 Kööpenhaminasta Pariisiin, 1982 Tukholmasta Leningradiin, Moskovaan ja Minskiin sekä 1983 Oslosta New Yorkiin ja Washingtoniin.

Suuret rauhanmarssit etelään, itään ja länteen

Vuonna 1981 lähti ryhmä naisia kaikista pohjoismaista Kööpenhaminasta rauhanmarssille kohti Pariisia. Ydinryhmässä oli parikymmentä naista kustakin pohjoismaasta, mutta pitkin matkaa läpi Tanskan, Saksan, Hollannin, Belgian ja Ranskan liittyi eri maissa marssille paljon ihmisiä, niin että paikoitellen heitä oli jopa tuhansia. Tällä marssilla naiset kirjaimellisesti marssivat koko matkan.

Pariisin marssilla naiset saivat kuulla huomautuksia, että hehän voivat tietysti marssia siellä, vapaissa maissa, mutta mikseivät marssi Neuvostoliitossa. Tällaiset huomautukset naiset panivat korvansa taakse.

Tuumasta toimeen

Vasta kevättalvella vuonna 1982 päästiin todellisiin neuvotteluihin Neuvostoliiton Rauhankomitean ja Naisten komitean kanssa. Maailman Rauhanneuvostokin Helsingistä tuki neuvotteluja, joista tuli arvaamattoman vaikeat. Naiset olivat päättäneet iskulauseista:

Ei atomiaseille Idässä ja Lännessä,

Kyllä atomiasevapaille vyöhykkeille Idässä ja Lännessä,

kyllä aseriisunnalle ja rauhalle.

Näistä naiset pitivät kiinni, vaikka neuvottelut olivat katkeamaisillaan. Loppujen lopuksi ne hyväksyttiin ja niin päästiin marssi järjestämään. Naisilla oli värikkäät sateenkaaribanderollit, hehkeät kesäpuvut ja kukkaseppeleitä päässään, kun he marssivat Leningradiin ja saivat tuhansien ihmisten lämpimän vastaanoton. Näissä merkeissä marssi jatkui Moskovaan ja Minskiin.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Neuvostoliiton edustajat suostuivat neuvottelemaan riippumattoman rauhanryhmän kanssa Lännestä ja päästivät sen alueelleen. Ehkä se oli jo muutosta ennakoiva merkki.

”Kesällä 1983 rauha pääsi irti”, sanoo norjalainen Else Skjönsberg kirjassaan ”Naisten rauhanliike 1980-luvulla”. Silloin Norjassa järjestettiin valtavasti tapahtumia ja myös marsseja maan sisällä.

Feministinen rauhanliike ilmaisee rauhaa myös kuvina ja symboleina. Rauhan kuvia ovat onnelliset ja terveet lapset, rehevä luonto ja kukkivat kukat, iloiset ihmiset, laulavat ja tanssivat naiset. Naiset haluavat löytää myös sodan syyt.

Sotien takana on militarismi, joka lyö leimansa koko kulttuuriin. Ydinaseet ovat vain militarismin ja patriarkaatin muodostavan jäävuoren huippu. Ydinvoimalat ovat taloussodan ydinpommeja. Kilpailuun ja voiton maksimointiin perustuva talous vain lisää eriarvoisuutta ja ristiriitoja. Tästä jäävuoresta ei päästä eroon sillä, että hakataan pois sen huippu. Se pitää sulattaa kokonaan.

Naiset Venuksesta, miehet Marsista

Joku on arvellut, että nykyajan miehet ovat teknodinosauruksia, jotka kuolevat sukupuuttoon nopeammin kuin ehtivät muuttaa arkkityyppiset tuhoavat vuosituhantiset roolimallinsa?

Entäpä naiset? Myös naisten roolimalli nykyisissä globaaleissa ja harvainvaltaisissa hallinto- ja valtiojärjestelmissä on tiukasti sidottu patriarkaaliseen hierarkiaan.

Onko militarismilla sukupuolta?

Sanna Marin jää historiaan Suomen nuorimpana pääministerinä, joka vei maansa Natoon ja jätti sen sitten kevyesti helmat heilahdellen saadessaan maanpetoksellisesta pyrrhoksen voitostaan ansaitun palkintonsa kansainväliseksi Nato-lobbariksi ja mega-tähdeksi!?

Sanna oli vastikään Keski- ja Itä-Euroopan suurimmassa talous- ja teknologiakonferenssissa Puolan Poznanissa, joka keräsi yhteen globalistien johtoeliittiä.

Sattumaako, että Poznanin kaupunki tunnetaan vuosisatoja vanhasta vuohiin liittyvästä legendasta, jossa kaksi paistiksi tarkoitettua vuohta karkaa kirkontorniin?

Myös sinisilmäistä Marinia voi verrata helpoksi paistiksi tarkoitettuun vuoheen. Marin kailotti kirkontornista yhtä ja samaa liturgiaa: ”Euroopalla ei ole varaa antaa Venäjän voittaa. Putinille on tehtävä selväksi, että Ukraina tulee olemaan Natossa ja EU:ssa. Kiinaan ei ole myöskään varaa ripustautua, niin kuin tehtiin Venäjän kanssa..."

Toistaessaan USA:n ulkopoliittista liturgiaa ja sotilasdoktriinia, kuin kiltti puudeli, Marin myönsi, että on helpompaa puhua, kun ei ole enää puoluepoliittista taakkaa. Entä mitä maailma on opettanut?

-”Ennen poliitikoksi ryhtymistä ajattelin, että vahvin argumentti voittaa. Mutta politiikassa tajusin, että tärkeintä ovat vuorovaikutustaidot.” Ja niin Sanna vaihtoi aatteet uusiin vaatteisiin ja lähti.

Maailma muuttuu, mikä muuttui, kun myös Sannalle sodasta tuli rauha?